Aarrekartan tekeminen on tuttua firman virkistyspäiviltä ja naisten illanvietoista, ainakin allekirjoittaneelle. Oma aarrekarttani on näin keski-iän kynnyksellä toistanut viimevuodet itseään; terveyttä, jaksamista, hyvinvointia ja omavaraisuutta.
Näitä asioita kohden käyn jatkuvaa kamppailua sekä konkreettisesti että ajatustasolla.
Elämän tarkoitus? = Hyvinvointi.
Koko elämämmehän perustuu hyvinvoinnin tavoitteluun. (Keinot vain vaihtelevat yksilöstä riippuen. Toisilla hetken nautinto on hyvinvointia, toisilla taas pidempikestoinen koko elämänmittainen hyvinvointi. Joillain hyvinvointi alkaa elämän päättymisestä, autuus on vasta kuolemanjälkeinen elämä, näinhän se menee)
Viime vuosikymmenet yhteiskunnassamme on ajateltu hyvinvoinnin rakentuvan jatkuvasta kasvusta, ja tähän vie yksilön jatkuva kuluttaminen (lue = uuden roinan hankkiminen itselleen ja läheisilleen).
Ilahduttavaa on huomata että alamme pikku hiljaa siirtyä kulutusyhteiskunnasta kohti arvoyhteiskuntaa.
Arvoyhteiskunnassa, sekä ”degrowth-ajattelussa” hyvinvointi tarkoittaisi uusia moraalisia arvoja ja henkisiä kykyjä.
Uudelle yhteiskunnalle on tilaus, koska rajaton ja ikuinen talouskasvu maapallolla on sula mahdottomuus. Öljy loppuu ja myös muut raaka-aineet. Kaatopaikkoja aletaan käymään läpi, toiveissa jo loppuneiden metallien uusiokäyttö.
Ennen raaka-aineiden loppumista ennustetaan myös jälleen uuuden kuplan puhkeamista, tämä kupla on euro.
Uudessa yhteiskunnassa raha ei toimi enää suurimpana motivaattorina, palkankorotusten sijasta tulisi vapaa-ajankorotuksia.
Itse kannatan kansalaispalkkaa lukemattomien tukiviidakoiden sijasta. Sekä ajatusta, että työstä maksetaan kannustusta, ei työn välttelystä.
Huomaan muutoksen tuulien puhaltavan elämässäni valtavalla voimalla. Mikä vielä männä vuonna tuntui tarpeelliselta ja järkevältä tuntuu tänä vuonna jo turhalta.
Otetaan esimerkiksi lasten harrastukset; viime vuonna yritin kaikin keinoin saada poikaani partioon, ajattelin, että hän oppii siellä tärkeitä taitoja elämiseen. Poika selitteli haluttomuuttaan sillä, että kokoontumiset olivat suurin piirtein vain lennokkien taittelua, (metsäleiristä kyllä tykkäsi kovasti.)
Tänä syksynä sama juttu, ahdistuin kovasti muiden äitien vertaillessa lastensa harrastuksia, kunnes viisaan isäni kanssa jutellessa tajusin että poikahan käy sienimetsällä ja rakentaa majaa puuhun, osallistuu mielummin oikeisiin töihin. Eli tajusin antaa arvoa lapsen omalle mielipiteelle, samat taidot hän oppii papan kanssa metsällä kun partiossa.
Samaa yksinkertaista logiikkaa olen alkanut käyttää myös monissa muissa asioissa.
Otetaan toinen esimerkki ”etelän hetelmät” tarvitsemmeko todella banaaneja ja mandariinejä? Vuosi sitten vedin näitä välipaloiksi kolmen tunnin välein. Tästäkin olen päässyt ja niin on myös perheeni, pyrimme mielummin nauttimaan kotimaisia kauden hedelmiä tai vihanneksia.
Terveydestään kiinnostuneille immeisille markkinoidaan muodikkaita superfoodeja (myös minä olen näiden markkinoiden uhri)
Kiinasta Goji-marjat, ja suomalaista mustikkaa Japaniin
- huomaavinani jonkinnäköisen dilemman?
Pitkäaikainen haaveeni maakellarista on toteutumassa, mieheni muuraa kellaria tälläkin hetkellä.
Kellariin voi varastoida koko talven juurekset ja hillot, täältä tilattuna voi tukea suoraan luomu tuottajaa, eivätkä rahat kerry väliportaille. Kotimaiset vihannekset ovat syyskuussa edullisimmillaan, ja laatu on usein jopa parempaa kuin ulkomainen luomu.
Oppi-isänä toimii jälleen kerran isovanhemmat *syksyllä hamstrataan talvivarasto*.
Säilöntään voisi kokeilla vaikka hapattamista.
Uuden arvoyhteiskunnan merkkinä voi pitää myös lisääntyvää kiinnostusta downshiftausta kohtaan.
Ihmisten arvomaailma muuttuu nopeammin kuin koskaan ennen.
P.S: jos kiinnostuit kansalaispalkasta ja systeemin haastamisesta niin täältä voi lukea lisää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti