Oma lisäykseni tuohon on voisin laittaa sanan arvot.
Itselleni ystävyyden mittarina yhteiset arvot on tärkeä mittapuu.
Arvomaailma menee kaiken muun edelle, huumorintajun, yhteisen elämäntilanteen, iän, musiikkimaun, statuksen yms.
Kavereita minulla on monia, mutta todellisia ystäviä vain kourallinen.
Elämässäni tärkein mittari eli arvomaailma ei saa sotia omia arvojani vastaan.
Tämä jääräpäisyyteni on maksanut minulle monia orastavia ystävyyssuhteita, en välttämättä haluaisi olla näin ehdoton idealisti.
Tämä piirteeni myös estää syvemmän tutustumisen enimpään osaan ihmisistä. Monesti olen saanut pettyä, kun olen kuvitellut löytäväni sielunkumppanin ja tutustumisvaiheen jälkeen arvomaailmamme on kokenut kovan täräyksen.
Täräyksen jälkeen vetäydyn poterooni miettimään, miksi oi miksi tuo ihana ihminen ”petti” minut ”väärillä” arvoillaan.
Nykymaailmassa on trendikästä peräänkuuluttaa arvoja. Usein palkataan kalliita konsultteja luomaan firmalle arvo-kamppanja. Ikävä kyllä useasti näiden kamppanjoiden tavoite on lisätä omistajiensa lompakon painoa, eikä suinkaan ihmisten hyvinvointia.
Ihmiset voivat pahoin työelämässä, tästä kertoi jo ajankohtaisen kakkosen Työpahoinvointi-ilta.
Mutta ehkäpä pahoinvointi onkin ”kokovartalo”-pahoinvointia joka vaan pulpahtaa pinnalle työn kautta?
Ratkaisua kokoajan lisääntyvään kiireen tunteeseen etsitään mm. palkkaamalla siivooja tai suosimalla valmiita ruokia. Tällä tavoin yritetään saada lisää vapaa aikaa stressaavasta työelämästä. Entäpä jos kokeilisikin olla ahnehtimatta liikaa työelämässä, hellittäisi uraohjuksen kaasujalkaa pikkuisen.
Tämän ajatuksen tueksi suosittelen Serge Latouchen kirjaa Jäähyväiset kasvulle.
Nykyajan yhteiskunnat rakentuvat vanhoille porvarisille arvoille, joita ovat: rehellisyys, valtion palveleminen, tiedon siirtäminen eteenpäin ja työnteko. Kuitenkin näitä arvoja ylenkatsotaan, väliä on vain sillä miten paljon rahaa ansaitsee – keinoista viis. Rehellisesti sanottuna harva noudattaa noita arvoja enää (itseni mukaan lukien). Yleisesti vallalla on enemminkin seuraavanlaiset arvot: individualistinen suuruuden hulluus, moraalin hylkääminen, mukavuudenhalu, egoismi (kuulostaa jo paljon tutummalta)…
Degrowth-liike edistäisi ennemmin seuraavia arvoja: Egoismin sijasta altruismia, kuumeisen kilpailun sijaan yhteistyötä, pakkomielteisen työnteon sijaan vapaa-ajan iloa, rajattoman kulutuksen sijaan sosiaalisen elämän arvostusta, globaalin sijaan lokaalia, tuotannon tehostamisen sijaan ammattitaidon arvostusta, materian sijaan ihmissuhteita.
Nämä arvot olen itsekin valmis hyväksymään, ja haluankin niitä levittää mahdollisimman laajalle.
Se on selvää, ettemme pysty kilpailemaan teollisessa tuotannossa tai palvelu-aloilla halpatyövoiman kanssa. Virolaisen siivoojan kuukausipalkka on suomessa 400 €.
Kaikennäköiset työntekijöiden tai liittojen uhkavaatimukset ajavat loputkin teollisuudestamme halpatuotannon maihin.
Kannatan kasvun hallittua purkamista ja kansalaispalkan käyttöön ottamista. Harmi vaan että nykypoliitikot ovat niin kertakaikkisesti väärien arvojen myrkyttämiä. Mistä löytyisi sellainen poliitikko joka osaisi ajatella kuin Amerikan alkuperäisväestä, eli intiaanit? He miettivät jokaisen tekonsa seurauksia 50:n vuoden päähän!
Nokialtakin penätään nyt yhteiskuntavastuuta, mutta markkinat ja ylikansalliset yritykset saavat edelleen mellastaa vapaasti kuin sika pellossa.
Itse olen luopunut uskosta politiikkaan.
Oma ääneni menee tutulle, johon voin luottaa. Toivon vaaleista tulevan protestivaalit, ja että mahdollisimman moni entinen nukkuva äänestäisi, vaikka sitten protestina. Tässä Enbusken hyvä blogiteksti.
Äänestäminen on ainoa tapa saada nykypoliitikkojen silmät aukeamaan (ellei sitten tehdä Egyptejä?)
Suomen velkaantuminen on ennätysmäinen ja leikkauslistoja on pakko alkaa laatimaan.
Maalaisjärjen mukaan mm. ketkujen EU-maiden(lue: pankkejen) tukeminen saisi jo loppua.
Jatkuva talouskasvu ei ole mahdollista rajallisen luonnonvarojen planeetalla.
Henkilökohtainen kasvun purkaminen on jokaiselle mahdollista.
Pienemmällä rahapalkalla selviämisen ehtona olisi tosin siivoojan peruminen ja valmiista ruuasta luopuminen.
Jospa kokeiltaisi käyttää säästyvä aika slowfoodin tekemiseen koko perheen kanssa ja kotihommien hitaaseen ja nautinnolliseen hoitoon, se voisi olla terapeuttista (sitä paitsi siinä hommassa potkujen saaminen on vähemmän todennäköistä).
Väitän, että jopa siivoamisesta voi oppia nauttimaan.
Taustalle soimaan innostavaa musiikkia ja perheelle rätit kouraan.
Tosin oma suosikkini on rauhassa siivoaminen: mies lasten kanssa ulos, ja siivoaminen on ikään kuin omaa aikaa, jolloin saa akut ladattua.
Puhe kuulostaa feministin korvaan vanhanaikaiselta, mutta tätä voi harrastaa myös toisinpäin, eli emäntä lasten/koirien kanssa ulos ja mies hoitaa siivouksen! (Tämä toimii muuten myös erinomaisena afrodisiakkina, miehet huom!)
Siivoaminen on parhaimmillaan meditatiivista toimintaa. Siivotessa ei tarvitse ajatella tai stressata (ainakaan jos ei käytä pölynimuria) vaan pyyhkii lattiat ja keskittyy musiikkiin, tai ihan vaan hiljaisuuteen.
Elämämme on liian monimutkaista. Onni piilee yksinkertaisessa elämässä.
Kiireen ja liiallisen työn poisjättäminen on ensimmäinen askel, pienenevä palkkapussi pakottaa vähentämään kulutusta.
Hitaus työssä ei tarkoita laiskuutta, vaan pikemminkin perempaa työssä jaksamista ja luovuuden lisääntymistä. Stressi ja kiire tappaa luovuuden, ja lopulta sairastuttaa ihmisen.
Festina lente = kiiruhda hitaasti!
(kuva: Outi)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti